Levollisuutta ja iloa omaankin mieleen

Viime aikoina on ollut oikein syksyn ankeuttajakelit. Ainakin minun mielestäni. Vettä, pilvistä ilman aurinkoa, pimeää, vettä, pilvistä, pimeää – ja nyt vielä päälle oikein syysmyräkkä, jonka luvataan jatkuvan viikonlopulle asti. Se ei ole minun mieleistäni syksyä, ei. Ja hups, kellojakin siirretään, pimenee entisestään 🙄

En vielä ole päässyt siihen moodiin, että nauttisin tästä pimeydestä ja siitä, että ulkona vellova keli antaisi jopa luvan kanssa olla möllöttää sohvan nurkassa kutimien kanssa tai olla tekemättä mitään. Ei vielä, sillä ainakin pari kertaa haluaisin päästä kirmaamaan sienimetsään ennen ensilunta ja mahdollista talven tuloa.

Tällä hetkellä taidan haluta vaan kiukutella pimeyttä vastaan 😊 Sitä jokavuotista, mutta mikä kuitenkin jokaikinen vuosi muka silti yllättää. Tämä on pakollinen välivaihe kohti sitä, että pian osaan nauttia tekemättömyydestä ilman huonoa omatuntoa, myrskytuulen tuiverruksesta nurkissa sekä kynttilöiden ja muiden valojen tuomasta tunnelmasta ja lisävalosta tähän pimeyteen.

Lisävaloa sain onneksi tänään ihanista puheluista, joita ennustuslinjalle sain. Koin, että monessa puhelussa minusta oli apua ja pystyin antamaan tukea ja voimaa uskoa kaikesta huolimatta iloon ja muuhun hyvään. Viime päivinä ennustaja24.fi-palvelussa on ollut jälleen ilmaisminuutteja jaossa. En tiedä, kuinka kauan jatkuvat, joten jos yhtäänkään kiinnostaa, kannattaa ne pikaisesti hyödyntää 👍

Ihanaa loppuviikkoa! Ja muistakaa siirtää nekin kellot sunnuntai-aamuna, jotka eivät automaattisesti siirry 😊

Stella (256)

Kiitos ja kehu, ne eivät kulu

Havahduin tänään töissä siihen, että viime aikoina sähköpostiin on tullut tavanomaista useammin ja runsaammin vastausviestejä, joissa kiitetään neuvomisesta, jonkun asian hoitamisen muistuttamisesta, homman nopeasta hoitamisesta, joustavuudesta tai muusta vastaavasta. Jo jokin aika sitten kiinnitin siihen huomiota, mutta en näin vahvasti kuin tänään.

Havahduin tähän sen jälkeen, kun eräs samalla käytävällä oleva työkaveri kävi ovella sanomassa kiitoksensa ääneen. Kehujen saaja oli melko tuore, nuori harjoittelijapoikamme, joka silminnähden punastui saamastaan positiivisesta palautteesta.

Silloin onneksi minäkin sain avattua suuni (kerrankin oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa) ja totesin ääneen hieman ihmetellenkin tuon ensimmäisen huomioni.

Ihmeissäni olen eniten siksi, että meillä on töissä kaikilla ollut tosi rankka syksy….koko vuosi….jo viimeiset vuodet….Mistä tämä yhtäkkinen positiivisuus on tullut? Joku nappiko on nyt painettu päälle, minkä avulla ihmistenvälinen hyvä saisi lisää vahvuutta vaikeuksien keskelle?!

Ehkä ja hyvä niin, vaikka tajusinkin jossain vaiheessa olevani ehkä ”osasyyllinen” tähän muutokseen. Laitoin nimittäin ihan itse jokin aika sitten joitakin sähköposteja melko laajalle joukolle, joissa muun asian ohessa julkisesti kiitin jotakuta vastaanottajista hyvin hoidetusta hommasta.

Hyvä näemmä kiertää – positiivista ympyrää 😊

Stella (256)

Nykytekniikka saa välimatkat lyhentymään

Vaikka vakityössäni olen päivittäin tekemisessä nykytekniikan kanssa ja koen olevan kohtalaisen tietoinenkin siinä, missä mennään, osaa kehitys yllättää minut koko ajan. En siis väitä osaavani käyttää tätä kaikkea, vaikka tiedostankin, en todellakaan! Tunnen itseni tosi vanhaksi ja tyhmäksikin jatkuvasti 😆

Se en esimerkiksi ollut minä, joka ehdotti videopuheluita. Se oli tuolloin vielä 4-vuotias siskontyttöni, joka halusi soittaa tädille. Eikä mitään tavallisista puhelua, vaan videopuhelun 👍 Tyttö täyttää pian kuusi ja yhä useammin huomaan, että neiti on päässyt äidin puhelimeen käsiksi (luvalla kyllä ilmeisimmin), koska Facebookini täyttyy yhtäkkiä erilaisista hymiöistä ja kuvamanipulaatioista….ja välillä myös vastaamattomista videopuhelupyynnöistä 😊

Oli upea tutustua heidän uuteen kotiinsakin viime talvena livekuvan välityksellä. Hahmotin todella kivasti sen, millaista siellä on. Usein nykyäänkin lapset juoksevat pihalla puhelimen kanssa ja esittelevät milloin mitäkin uutta juttua tai tekelettä siellä. Oma puhelimeni on sen verran huono, että täältä päästä ei lähde kovin hyvää kuvaa. Tänäänkin kyllä totesin, että se ei ehkä haittaa yhtään. Tai haittaisi se sitten, jos yrittäisin esitellä jotain muutakin kuin omaa naamaani 😆

Keskinäistä välimatkaamme nämä puhelut ovat ihanasti lyhentäneet. Se helpottaa minua valtavasti. Nyt ei jää täti näille lapsille täysin vieraaksi, vaikka ei usein kasvotusten nähdäkään. Tämän saman tekniikan kun vielä saisin upotettua veljeni perheen arkeen….ääneen on nyt sanottu tämäkin, toivottavasti tepsii 👍

Stella (256)

Sitä saa, mitä tilaa…

Olin eilen taas sienireissulla. Nyt erittäin ennakoimattomalla sellaisella. Kuulin edellisenä iltana, että meille oltaisiin seuraavana aamuna tuomassa pari huonekalua, joita emme itse olisi saaneet haettuakaan. Tiesin, että siinä perheessä tykätään sienistä, joten olihan minun pakko lähteä pikaiselle etsintäkierrokselle, että saisi edes pienen kiitospussin annettua. Vettäkin satoi kotoa lähtiessä melko rankasti, kuinkas muutenkaan.

Lähdin yksinäni liikenteeseen ja yllättävän usein yllätän silloin itseni mutisemasta vähintäänkin puoliääneen. Sitä sadetta tietysti manasin jo matkalla ja toivoin sen rauhoittuvan, etten ihan läpimäräksi kastuisi, vaikka tuntitolkulla nyt ei ollut tarkoitus metsässä ollakaan. Ja kuinkas ollakaan. N. puoli kilometriä ennen määränpäätä päättyi sade ja säilyin kuivana!

Metsässä hieman pettyneenä totesin, etten ollut oppinut viime vuodesta mitään. Sillä alueella suppilovahverot ovat jostain syystä kasvussa todella myöhään. Pääosa oli vielä tosi pientä, yksittäisiä isojen sienten ryppäitä löytyi vahingossa.

Jonkun verran olin sieniä löytänyt, mutta vähän lisää vielä kaipailin ja olin jo matkalla autolle. Totesin ääneen, että ”kolme kunnon rypästä vielä ja sitten olen tyytyväinen”. Varmaan arvaatte, miten kävi….pienin välimatkoin sain kolme kertaa kerätä sienet kunnon ryppäästä! Silloin naurahdin, että saa se neljäskin vielä tulla. Ja sehän tuli 😊

Usko tai älä, ”saat sitä, mitä pyydät” pitää yllättävänkin usein paikkansa. Oletko kokeillut? Ellet, suosittelen kokeilemaan. Ja jos olet, mutta pettynyt tulokseen, pyydä seuraavaksi jotain pienempää ja konkreettisempaa.

Tässä vertauksessa pyytäminen ja toivominen on omasta mielestäni sama asia. Niin asiat ovat ainakin minulle toteutuneet. Kirjan lukemisesta on jo kauan, mutta eiköhän tätä samaa Rhonda Byrne kirjoissaan tuonut ihmisten tietoisuuteen, hän käytti käsitettä ääneen puhumisen voima.

Sain siis kuin sainkin tänään annettua sieniä kiitokseksi, ja ihan kivan pussillisen! Nämä elämän pienet ilot ovat niitä, joista pyytäminen ja toivominen kannattaa aloittaa ❤️

Stella (256)

Meillä eläintenpäivä on jokaikinen päivä

Tänään vietetään kansainvälistä eläintenpäivää. Vaikka olen sen olemassaolon tiedostanut jo kauan, en silti tiennyt, että kyseistä päivää on vietetty jo 1930-luvulta lähtien!

Meidän perheessä eläintenpäivää vietetään ihan jokaikinen päivä. Välillä (tai aika useinkin) tuntuu, että kolme kissaamme ovat etusijalla tässä perheessä 😊 Ehkä asiaan vaikuttaa sekin, että kissat ovat myös lapsiamme, kun niitä aitojakaan ei tässä huushollissa pyöri.

Lapsuuskodissani on ollut aina eläimiä. Ensimmäisen oman kissani olen saanut kolmevuotiaana. Kannoin kissanpentua korissa, kuulemma joka paikkaan. Onneksi olimme sillä reissulla maalla, emmekä kaupungissa, mutta onni ja pienoinen ihmekin, että uusi kissani pysyi mukanani ja tallessa! Tuosta hetkestä lähtien elämässäni on ollut aina vähintään yksi kissa ❤️ Ei tarvitse ihmetellä, jos minut luokitellaan automaattisesti kissaihmiseksi.

Lapsuudenkodissani kissat ja koirat elivät aina sulassa sovussa. Kaipa niillä oli keskinäiset riitansakin, vaikka en sellaisia muistakaan ja kaikki löysivät oman paikkansa. Oli meillä muitakin eläimiä. Lammastakin pyysin (vaikka emme maalla asuneetkaan), sitä ei meille koskaan tullut 😆

Allekirjoitan TS Hyvinvointi -lehden muutaman vuoden takaisessa artikkelissa Näin lemmikin tekevät hyvää mainitut asiat täysin. Sen mukaan lemmikki liikuttaa (myös ylivilkas sisäkissa….), ehkäisee yksinäisyyttä, rauhoittaa, ehkäisee sairauksia, auttaa oppimaan, antaa hiljaiseen asuntoon sopivasti ääntä, motivoi ja sen kosketus eheyttää. Kuinka usein olenkaan nukahtanut kissan tassu kädessäni ❤️ Koko artikkelin löydät täältä

Stella (256)

Ps. Kiistelyä aiheuttaa usein se, kutsutaanko eläintä HÄN vai SE. Minulle eläimet ovat aina olleet – kaikesta tärkeydestäänkin huolimatta – SE 😊

Metsäterapiaa ja mieli kiittää

Tulipa taas tänään aimo annos metsäterapiaa! Ihan aamulla ei tänään lähdetty liikkeelle, joten oli selvääkin, että kotiudumme vasta myöhemmin iltapäivällä. Loppujen lopuksi paluu oli ennemmin vasta alkuillan puolella 😊 Monta tuntia meni metsässäkin, mutta perkasimme sienet autolla ja osan veimme uusiin koteihin jo matkalla. Autossa meinasikin tulla jo uni, kun loput eväät olivat vatsassa ja puhallin lämmitti matkalaisia…

Eväät ovat yksi näiden meidän reissujemme must juttu. Niitä täytyy olla ja mieluummin paljon! Tänäänkään ei mitää tarvinnut viedä kotiin, vaikka lähtiessä näytti, että näihin hukutaan 😆

Kyllä syksyinen metsä on upea! On värejä, monimuotoista luontoa, raikasta ja puhdasta ilmaa sekä tänäänkin sieniä! Ikävä kyllä myös niitä ällöttäviä hirvikärpäsiäkin, mutta ei onneksi inhotukseen asti. Sellaisiakin vuosia on koettu, ja niiden vuosien reissuilla on alkanut olla ilo kaukana!

Sää suosi, kuten miltei aina, kun olemme tällä samalla porukalla olleet liikkeellä. Miltei mystistä, sillä tälle päivällekin oli luvattu aikamoisia sateita. Kuulemma oli rankasti satanutkin, mutta ei meidän reitillämme 👍

Mieli lepää nyt, olo on melko raukea. Loppuilta taitaakin mennä ihan vaan sohvalla, käsityön ja urheilun katsomisen merkeissä – nyt kun ei tarvitse alkaa sieniä putsaamaankaan! Jes! Ja mikä parasta, huomenna on VAPAAPÄIVÄ!

Stella (256)

Bää….ei hetkeen lisää lampaankääpää…kiitos 😊

Stella, sienihullunakin tunnettu, pisti taas itsensä liemeen ”lievällä” ahneudellaan. No, samalla tuli tehtyä kymmenisen ihmistä iloiseksi, joten kaikki kuitenkin hyvin 😊

Kävin pari viikkoa sitten eräässä vakimetsässä lähinnä vasta tilannetarkistuksella – suppilovahverotilannetta siis. Ihan hyvältä näytti ja lampaankääpää lähti silloinkin mukaan pari ämpärillistä.

Täällä oli tässä välissä muutama tosi kylmä yö, kävi oikein kunnolla pakkasella. Keräämättä jääneet lampaankäävät meinasivat tulla jo uniinkin ja eräänä iltana tällä viikolla päätin, että taitaa olla viimeinen hetki käydä pelastamassa ne loputkin.

ONNEKSI mukana oli parin ämpärin lisäksi varapusseja, JOS sattuisi runsaskin saalis löytymään. Ja onneksi oli, sillä metsässä edessäni avautui valkoinen taivas – lampaankääpätaivas 😍 Todella pieneltä alalta keräsin, keräsin ja keräsin, ja selkä vääränä raahasin saaliini autoon. Aikaa ei mennyt edes kahta tuntia. Mutta siitähän se työ vasta alkoikin….niiden putsaaminen….

…se ilta meni pikkutunneille…

….tunti seuraavana aamuna ennen töihin lähtöä….

….pari tuntia töiden jälkeen ennen vanhempieni luo lähtöä…

….ja koko loppuilta pikkutunneille yhdessä äitini kanssa…

Tuossa välissä toimittelin putsattua sientä niitä kaivanneille, tungin omaan pakkaseen ja loput vanhemmilleni. Kaikki siis saatiin hyödynnettyä, vaikka välissä pelkäsin jo jotain muuta!

Yöllä äitini kanssa totesimme, että bää, ei hetkeen enää lisää lampaankääpää. Menihän siinä vajaa vuorokausi ja löysin itseni yllättäen perkaamasta sieniä yhdessä äitini kanssa 😊 Ja kyllä, meillä oli jälleen myös lampaankääpää – mutta onneksi vain muutama 😆

Pitäkää vaan vähän hulluna, ei mene kauaksi totuudesta 😊 Mutta ei tarvitse miettiä sitäkään, mistä olen tämän hulluuteni perinyt. Geeneissähän se on tullut.

Ja tähän loppuun voin kruunuksi kertoa, että huomenna on edessä SIENIREISSU 😊 Tähtäimessä tällä kertaa suppilovahverotaivas. En tiedä, miten käy, jos muutama bää osuu silmiini. Todennäköisesti löydän ne illalla kotoani…

Stella (256)

Kun vanha jengi oli koolla taas

Kauan siinä meni, mutta vihdoin saimme vanhan työjengin koolle. Toisen mielestä tähän meni viisi vuotta, toisen mielestä kaksi – joka tapauksessa kauan! Onneksi on Facebook ja puhelin, joten emme täysin tietämättömiä toistemme kuulumisista ole olleet. Edellisestä livetapaamisesta ehti tosiaan vierähtää aikaa jo melkoinen tovi!

Meistä kaksi, jo 90-luvulla tutustunutta, on edelleen saman työnantajan palveluksessa, minä ja kaikkien aikojen pitkäaikaisin työkaverini, mutta uskokaa tai älkää, emme näe tai juttele nykyään juuri koskaan, vaikka olemme jopa samassa talossa töissä! Aika hullua ja hurjaa tämä nykymeno. Muut kaksi joutuivat jättämään työpaikan aikanaan, toinen määräaikaisuuksien ja sijaisuuksien päätyttyä, toinen yt-rumban jälkeen.

Monien tiet olisivat voineet katketa tuollaiseen, katkeruuteen ja kateuteen, miksi osa saa jäädä, osa ei. Onneksi meidän porukassa järki on voittanut, sillä joku muuhan nekin asiat päätti, ei kukaan meistä….

Tämän porukan varmaan hitsasi kiinni viimeistään se aika jo vuosia sitten, jolloin yhteinen pomomme vaihtoi työpaikkaa, eikä sijaiseksi valittu ollut kuin muodollinen esimies. Hän oli uusi talossa, eikä voinutkaan ottaa työmyyräpomomme paikkaa – ei ollut osaamista. Mehän ne hommat hoidimme yhdessä, todellisena tiiminä. Vaikka kaikilla oli omat vastuualueensa, työkaverin töiden kiirehetkellä kaikki puursivat niitä hommia, omat, vähemmän kiireiset sillä hetkellä sivuun laittaen. Se oli tiimityötä sanan todellisessa merkityksessä!

Minkään muun työporukan kanssa en myöskään koskaan ole nauranut niin paljon kuin tämän! Ilmeisimmin huumori osuu yksiin, koska naurunaiheuttajat ovat välillä olleet melko typeriäkin 😊 Usein väsymyskin teetti sitä, että kaikki nauratti, mutta tärkeää oli se, että kaikkia nauratti yhtä paljon.

Ihania muistoja ja kaikenlaisia kommelluksia olisi tämän porukan kanssa vaikka pieneksi kirjaksi asti. Ihanaa, että tällainen hyvä ei ole pelkästään muistoissa, vaan nykyisyyttä ja myös tulevaisuutta – seuraavien illanistujaisten ajankohtaa nimittäin mietittiin jo 😊

Stella (256)

Negatiivisuus tarttuu, onneksi myös positiivisuus

Olin eilen eräällä myynti- ja markkinointiluennolla, jossa sivuttiin myös erityyppisiä ihmisiä, negatiivisuutta ja positiivisuutta. Miten sattuikaan, sillä olen tuota samaa asiaa mietiskellyt viime viikkojen aikana useampaan otteeseen ja muistojakin palautui mieleeni.

Oletko itse huomannut, miten negatiivisuus tarttuu? Ei pisaratartuntana, mutta silloin kyllä, jos viettää enemmänkin aikaa ihmisen kanssa, joka ajattelee syystä tai toisesta lähes kaiken negatiivisuuden kautta. Jonkin ajat kuluttua huomaat (jos edes itse sitä enää huomaat), että itselläsikin on likimain KAIKKI ja AINA huonosti. Se rasittaa ja väsyttää.

Oli aika, jolloin elin parisuhteessa, jossa asiat olivat näin. Samaistuin, ja ellen nyt ihan negatiiviseksi muuttunut, niin kyyniseksi ainakin.

Lähdin samoihin aikoihin mukaan erääseen liiketoimintaan, jossa seminaareissa motivoitiin ja kannustettiin positiivisuuteen. Muistan elävästi ensimmäisen seminaarin, meinasin lähteä kesken pois. Suorastaan ällötti se yliamerikkalainen hypetys ja positiivisuus.

Kotona tajusin, että juuri sitähän minä tarvitsin, positiivisuutta elämääni. Siksi se tuntui niin iljettävältä. Oli tarve mennä silloisen mukavuusalueen eli negatiivisuualueen ulkopuolelle ja se ei ole koskaan kivaa tai ainakaan helppoa.

Olin vuosikausia mukana kyseisessä liiketoiminnassa. Rikastuin vain henkisesti, mutta se olikin tärkeintä. Opin oikein odottamaan seminaareja ja nautin niiden tuomasta flow-tilasta, joka jatkui vaihtelevan pitkälle – riippuen kuka tai mikä sen torppasi. Mutta vuosien aikana huomasin vahvistuvani ihmisenäkin, opin ajattelemaan positiivisuuden kautta kyynisyyden sijaan.

Varsinainen liiketoiminta on jo nyt taaksejäänyttä elämää, mutta pysyvän jäljen se jätti. Positiivisen jäljen ❤️

Stella (256)

Keski-ikäisen kauhistuttavia havaintoja

Kuva ei ole omasta päästäni, mutta aivan vastaavalla tavalla olen tällä viikolla kuontaloani tutkinut ja kauhistunut. Alkuviikolla työmaan vessan peiliin vilkaistessani ja jo pois lähdössä ollessani, käännyinkin nopeasti takaisin. Mitä ihmettä olin nähnyt, kiiltelivätkö hiukseni tosiaan 😳 Ei kimaltelevasta hileestä, vaan harmaista hiuksista. Kyllä, se toden totta kiilteli.

Onhan minulla yksittäisiä harmaita hiuksia ollut jo monta vuotta, mutta nyt niiden määrä on ilmeisesti räjähdysmäisesti kasvanut. Apua, oli ensimmäinen reaktioni. Kyllä hieman kolahti, vaikka en tuosta nyt traumatisoidukaan.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Mummutauti taitaa olla käynnissä, vaikka olen vasta viittä vaille viiskymppinen 😳 Olen nimittäin useampana yönä ja aamuna herännyt aivan hiessä uiden. Nukun yöpaita päällä ja rinnus on niin märkä, että melkein tippoja saisi puserrettua 😆

Seurailen tilannetta ja muuta oloani, olisiko kysymys jostain muusta. Mutta kyllä minä mieluummin tässäkin iässä vaihdevuodet otan kuin sen tiedon, että olisin jollain tapaa sairas. Totisesti siis toivon, että kyseessä on tosiaan mummutautioire 😊

Stella (256)