Month: September 2019

Posted on

Metsäterapiaa ja mieli kiittää

Tulipa taas tänään aimo annos metsäterapiaa! Ihan aamulla ei tänään lähdetty liikkeelle, joten oli selvääkin, että kotiudumme vasta myöhemmin iltapäivällä. Loppujen lopuksi paluu oli ennemmin vasta alkuillan puolella 😊 Monta tuntia meni metsässäkin, mutta perkasimme sienet autolla ja osan veimme uusiin koteihin jo matkalla. Autossa meinasikin tulla jo uni, kun loput eväät olivat vatsassa ja puhallin lämmitti matkalaisia…

Eväät ovat yksi näiden meidän reissujemme must juttu. Niitä täytyy olla ja mieluummin paljon! Tänäänkään ei mitää tarvinnut viedä kotiin, vaikka lähtiessä näytti, että näihin hukutaan 😆

Kyllä syksyinen metsä on upea! On värejä, monimuotoista luontoa, raikasta ja puhdasta ilmaa sekä tänäänkin sieniä! Ikävä kyllä myös niitä ällöttäviä hirvikärpäsiäkin, mutta ei onneksi inhotukseen asti. Sellaisiakin vuosia on koettu, ja niiden vuosien reissuilla on alkanut olla ilo kaukana!

Sää suosi, kuten miltei aina, kun olemme tällä samalla porukalla olleet liikkeellä. Miltei mystistä, sillä tälle päivällekin oli luvattu aikamoisia sateita. Kuulemma oli rankasti satanutkin, mutta ei meidän reitillämme 👍

Mieli lepää nyt, olo on melko raukea. Loppuilta taitaakin mennä ihan vaan sohvalla, käsityön ja urheilun katsomisen merkeissä – nyt kun ei tarvitse alkaa sieniä putsaamaankaan! Jes! Ja mikä parasta, huomenna on VAPAAPÄIVÄ!

Stella (256)

Posted on

Bää….ei hetkeen lisää lampaankääpää…kiitos 😊

Stella, sienihullunakin tunnettu, pisti taas itsensä liemeen ”lievällä” ahneudellaan. No, samalla tuli tehtyä kymmenisen ihmistä iloiseksi, joten kaikki kuitenkin hyvin 😊

Kävin pari viikkoa sitten eräässä vakimetsässä lähinnä vasta tilannetarkistuksella – suppilovahverotilannetta siis. Ihan hyvältä näytti ja lampaankääpää lähti silloinkin mukaan pari ämpärillistä.

Täällä oli tässä välissä muutama tosi kylmä yö, kävi oikein kunnolla pakkasella. Keräämättä jääneet lampaankäävät meinasivat tulla jo uniinkin ja eräänä iltana tällä viikolla päätin, että taitaa olla viimeinen hetki käydä pelastamassa ne loputkin.

ONNEKSI mukana oli parin ämpärin lisäksi varapusseja, JOS sattuisi runsaskin saalis löytymään. Ja onneksi oli, sillä metsässä edessäni avautui valkoinen taivas – lampaankääpätaivas 😍 Todella pieneltä alalta keräsin, keräsin ja keräsin, ja selkä vääränä raahasin saaliini autoon. Aikaa ei mennyt edes kahta tuntia. Mutta siitähän se työ vasta alkoikin….niiden putsaaminen….

…se ilta meni pikkutunneille…

….tunti seuraavana aamuna ennen töihin lähtöä….

….pari tuntia töiden jälkeen ennen vanhempieni luo lähtöä…

….ja koko loppuilta pikkutunneille yhdessä äitini kanssa…

Tuossa välissä toimittelin putsattua sientä niitä kaivanneille, tungin omaan pakkaseen ja loput vanhemmilleni. Kaikki siis saatiin hyödynnettyä, vaikka välissä pelkäsin jo jotain muuta!

Yöllä äitini kanssa totesimme, että bää, ei hetkeen enää lisää lampaankääpää. Menihän siinä vajaa vuorokausi ja löysin itseni yllättäen perkaamasta sieniä yhdessä äitini kanssa 😊 Ja kyllä, meillä oli jälleen myös lampaankääpää – mutta onneksi vain muutama 😆

Pitäkää vaan vähän hulluna, ei mene kauaksi totuudesta 😊 Mutta ei tarvitse miettiä sitäkään, mistä olen tämän hulluuteni perinyt. Geeneissähän se on tullut.

Ja tähän loppuun voin kruunuksi kertoa, että huomenna on edessä SIENIREISSU 😊 Tähtäimessä tällä kertaa suppilovahverotaivas. En tiedä, miten käy, jos muutama bää osuu silmiini. Todennäköisesti löydän ne illalla kotoani…

Stella (256)

Posted on

Kun vanha jengi oli koolla taas

Kauan siinä meni, mutta vihdoin saimme vanhan työjengin koolle. Toisen mielestä tähän meni viisi vuotta, toisen mielestä kaksi – joka tapauksessa kauan! Onneksi on Facebook ja puhelin, joten emme täysin tietämättömiä toistemme kuulumisista ole olleet. Edellisestä livetapaamisesta ehti tosiaan vierähtää aikaa jo melkoinen tovi!

Meistä kaksi, jo 90-luvulla tutustunutta, on edelleen saman työnantajan palveluksessa, minä ja kaikkien aikojen pitkäaikaisin työkaverini, mutta uskokaa tai älkää, emme näe tai juttele nykyään juuri koskaan, vaikka olemme jopa samassa talossa töissä! Aika hullua ja hurjaa tämä nykymeno. Muut kaksi joutuivat jättämään työpaikan aikanaan, toinen määräaikaisuuksien ja sijaisuuksien päätyttyä, toinen yt-rumban jälkeen.

Monien tiet olisivat voineet katketa tuollaiseen, katkeruuteen ja kateuteen, miksi osa saa jäädä, osa ei. Onneksi meidän porukassa järki on voittanut, sillä joku muuhan nekin asiat päätti, ei kukaan meistä….

Tämän porukan varmaan hitsasi kiinni viimeistään se aika jo vuosia sitten, jolloin yhteinen pomomme vaihtoi työpaikkaa, eikä sijaiseksi valittu ollut kuin muodollinen esimies. Hän oli uusi talossa, eikä voinutkaan ottaa työmyyräpomomme paikkaa – ei ollut osaamista. Mehän ne hommat hoidimme yhdessä, todellisena tiiminä. Vaikka kaikilla oli omat vastuualueensa, työkaverin töiden kiirehetkellä kaikki puursivat niitä hommia, omat, vähemmän kiireiset sillä hetkellä sivuun laittaen. Se oli tiimityötä sanan todellisessa merkityksessä!

Minkään muun työporukan kanssa en myöskään koskaan ole nauranut niin paljon kuin tämän! Ilmeisimmin huumori osuu yksiin, koska naurunaiheuttajat ovat välillä olleet melko typeriäkin 😊 Usein väsymyskin teetti sitä, että kaikki nauratti, mutta tärkeää oli se, että kaikkia nauratti yhtä paljon.

Ihania muistoja ja kaikenlaisia kommelluksia olisi tämän porukan kanssa vaikka pieneksi kirjaksi asti. Ihanaa, että tällainen hyvä ei ole pelkästään muistoissa, vaan nykyisyyttä ja myös tulevaisuutta – seuraavien illanistujaisten ajankohtaa nimittäin mietittiin jo 😊

Stella (256)

Posted on

Negatiivisuus tarttuu, onneksi myös positiivisuus

Olin eilen eräällä myynti- ja markkinointiluennolla, jossa sivuttiin myös erityyppisiä ihmisiä, negatiivisuutta ja positiivisuutta. Miten sattuikaan, sillä olen tuota samaa asiaa mietiskellyt viime viikkojen aikana useampaan otteeseen ja muistojakin palautui mieleeni.

Oletko itse huomannut, miten negatiivisuus tarttuu? Ei pisaratartuntana, mutta silloin kyllä, jos viettää enemmänkin aikaa ihmisen kanssa, joka ajattelee syystä tai toisesta lähes kaiken negatiivisuuden kautta. Jonkin ajat kuluttua huomaat (jos edes itse sitä enää huomaat), että itselläsikin on likimain KAIKKI ja AINA huonosti. Se rasittaa ja väsyttää.

Oli aika, jolloin elin parisuhteessa, jossa asiat olivat näin. Samaistuin, ja ellen nyt ihan negatiiviseksi muuttunut, niin kyyniseksi ainakin.

Lähdin samoihin aikoihin mukaan erääseen liiketoimintaan, jossa seminaareissa motivoitiin ja kannustettiin positiivisuuteen. Muistan elävästi ensimmäisen seminaarin, meinasin lähteä kesken pois. Suorastaan ällötti se yliamerikkalainen hypetys ja positiivisuus.

Kotona tajusin, että juuri sitähän minä tarvitsin, positiivisuutta elämääni. Siksi se tuntui niin iljettävältä. Oli tarve mennä silloisen mukavuusalueen eli negatiivisuualueen ulkopuolelle ja se ei ole koskaan kivaa tai ainakaan helppoa.

Olin vuosikausia mukana kyseisessä liiketoiminnassa. Rikastuin vain henkisesti, mutta se olikin tärkeintä. Opin oikein odottamaan seminaareja ja nautin niiden tuomasta flow-tilasta, joka jatkui vaihtelevan pitkälle – riippuen kuka tai mikä sen torppasi. Mutta vuosien aikana huomasin vahvistuvani ihmisenäkin, opin ajattelemaan positiivisuuden kautta kyynisyyden sijaan.

Varsinainen liiketoiminta on jo nyt taaksejäänyttä elämää, mutta pysyvän jäljen se jätti. Positiivisen jäljen ❤️

Stella (256)

Posted on

Keski-ikäisen kauhistuttavia havaintoja

Kuva ei ole omasta päästäni, mutta aivan vastaavalla tavalla olen tällä viikolla kuontaloani tutkinut ja kauhistunut. Alkuviikolla työmaan vessan peiliin vilkaistessani ja jo pois lähdössä ollessani, käännyinkin nopeasti takaisin. Mitä ihmettä olin nähnyt, kiiltelivätkö hiukseni tosiaan 😳 Ei kimaltelevasta hileestä, vaan harmaista hiuksista. Kyllä, se toden totta kiilteli.

Onhan minulla yksittäisiä harmaita hiuksia ollut jo monta vuotta, mutta nyt niiden määrä on ilmeisesti räjähdysmäisesti kasvanut. Apua, oli ensimmäinen reaktioni. Kyllä hieman kolahti, vaikka en tuosta nyt traumatisoidukaan.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Mummutauti taitaa olla käynnissä, vaikka olen vasta viittä vaille viiskymppinen 😳 Olen nimittäin useampana yönä ja aamuna herännyt aivan hiessä uiden. Nukun yöpaita päällä ja rinnus on niin märkä, että melkein tippoja saisi puserrettua 😆

Seurailen tilannetta ja muuta oloani, olisiko kysymys jostain muusta. Mutta kyllä minä mieluummin tässäkin iässä vaihdevuodet otan kuin sen tiedon, että olisin jollain tapaa sairas. Totisesti siis toivon, että kyseessä on tosiaan mummutautioire 😊

Stella (256)

Posted on

Sienihullu sekosi…taas…

Jos ei ensi yönä tule uni, niin ihmettelen! Sen verran reippaasti tuli liikuttua ja happea haukattua tänään. Ja painojakin nosteltua, oli raskaat kantamukset paikka paikoin 😉 Uni meinasi iskeä jo kotimatkalla 😊 Olin – yllätys, yllätys – sienireissulla.

Tiesin, ettei tämän päivän reissusta tule mitään piipahdusta, mutta täysi pimeyshän se ehti iskeä ennen kuin kotiin asti pääsin. En sentään aamulla lähtenyt, mutta ehti mehut mennä tuossakin ajassa 😊

Olin liikkellä vakisienestyskavereideni kanssa eli minä, äiti & lapsi (ystäväni aikuisen lapsensa kanssa) ja kruununa koira, joka likimain jumaloi minua – tai ainakin kovasti fanittaa 😊 En näe tätä koiraa juuri muulloin kuin syksyisin, mutta ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien poika on ”ominut” minut!

Mutta itse reissuun…..kuten sanonta kuuluu, ahneella on paskainen loppu. Siltä hieman tuntuu nyt! Olen nimittäin yrittänyt jankuttaa itselleni, että älä ahnehdi, äläkä kerää yhdellä kerralla montaa eri lajiketta. Mutta, mutta, kaikki tämä unohtui tänään ja kotona odottaa nyt aika läjä erilaisia sieniä 🙄

Puolustauduin itselleni sillä, että olimme kohtalaisen kaukana kotoa, eikä niissä metsissä ehditä montaa kertaa syksyssä käydä. Ja kun muutamia vähän erikoisempia löytöjä tekee, ei niitä voi jättää ottamatta, eihän 😊 Kuten kuvassa olevat ihanan puhtaat mustavahakkaat kavereineen, samoin parit mustatorvisienet ja tietysti syksyn ekat suppilovahverot oli pakko napata mukaan….

Tällaista se sienihullun elämä on, enkä suinkaan ole edes pahimmasta päästä!

Stella (256)

Posted on

Kuuhullu ei nuku….

Täysikuun aika lähestyy taas. Rakastan kuuta, sen ihanampaa, mitä isompi mollo taivaalla on. Etenkin näin loppukesästä ja alkusyksystä se todellakin on keltainen kuin juusto.

Mutta ikävä kyllä tunnen lähestyvän täysikuun myös tolkuttomana väsymyksenä, koska silloin en valitettavasti nuku. Olen nytkin jo kuin zombie 😆

En kyttää kalenteria. En rehellisesti sanoen koskaan etukäteen tiedä tai ajattele, että nyt on täysikuun aika. Vasta silloin kun muutenkin usein herkät ja levottomat yöni ovat yhtä sängyssä pyörimistä ja unen hakemista alan katsella kalenteria, oliskiko kuun syytä…..usein totean sen samalla hetkellä katsomalla taivaalle…

Kaksi täysikuuta edeltävää yötä ovat minulle ne pahimmat. En tiedä miksi. Jos sinulla on siitä joku aavistus tai jopa tieto, kerrothan sen kommentoimalla tätä päivitystä! Useimmiten (mutta en suinkaan aina) nukun varsinaisen täysikuuyön vähintään kohtuullisesti. Ehkö olen silloin jo niin väsynyt, että se voittaa kuun voiman…

Reagointini kuun vaikutuksiin on voimistunut iän myötä. Mutta ilmeisimmin myös sen myötä, että ennustaja24.fi-linjojen työni myötä olen tarttunut taas uudelleen kortteihin, joilla ennustan, ja herkkyyteni on palannut. Ajallisesti näillä asioilla nimittäin on selkeä yhteys.

Mutta joka tapauksessa taas helpottaa, että tiedän, etten ole ainoa ja yksin tämän asian kanssa. Tiedän, miltä kohtalotovereistani tuntuu….

Ihanaa ja toivottavasti myös rentouttavaa viikonloppua täysikuun kanssa, siitä huolimatta ja sen ansiosta 😊

Stella (256)

Posted on

Syksy on uusien harrastusten aikaa

Toistan taas itseäni toteamalla, että töissä on pitänyt ihan hurjaa kiirettä. Liian kiirettä. Lisäksi tähän samaan saumaan on osunut paljon myös muita menoja ja ohjelmaa niin, että välillä on meinannut läkähtyä! Osittain saa syyttää ihan vaan itseään – osa näistä on selkeästi eteenpäin siirrettyjä ja taas siirrettyjä juttuja, jotka on ollut nyt ns. vaan pakko hoitaa….

Tästä kiireestä on ajoittain oman itseni lisäksi kärsinyt ainakin koti, blogi ja ennustuslinjalla työskentely – ehkä vähän myös mieheni ja kissat 😟 Onneksi eilisen menon järjestin ihan vain miestäni ajatellen ja kävimme leffassa – saimme nähdä vasta ylihuomenna ensi-iltaan tulevan Olen suomalainen -elokuvan ennakkoon!

Mutta paluu otsikkoon! Monille väriä elämään tuo syksyllä alkava uusi harrastus tai ainakin sellainen, joka kesätauon jälkeen käynnistyy uudelleen. Itselläni on varsinaisesta harrastamisesta jo jonkun verran aikaa, tänä syksynä oli sellaisen aloittamisen aika!

Työkaveri sai yllytettyä ilmoittautumaan joogaan. Ja heti tietysti jatkoryhmään – eihän alkeiskurssistani ole kuin n. 10 vuotta aikaa 😆 No, tämä ryhmä valikoitui aikataulullisista syistä ja onneksi tämän ensimmäisen kerran jälkeen jäi tunne, että kehtaan sinne mennä ensi viikollakin 😊 Hieno fiilis tuli myös siitä, miten olen näinä vuosina oppinut vain olemaan ja todellakin rentoutumaan. Muistan, miten silloin joskus muinoin en meinannut loppurentoutustakaan pystyä olemaan paikallani. Nyt pystyin ja helposti!

Onnistumisen tunteita teille muillekin toivottaen

Stella (256)