Month: November 2019

Posted on

Pahuuden äärellä

Kirjoitin eilen ”kummituspelostani” ja jonkinlaisessa arkuudesta yliluonnollisia asioita kohtaan. Ja siitä portista, jolla kohtaamisia ainakin jotkut pystyvät säätelemään. Epäilin omaa herkkyystasoani ja sitä, kuinka vahvoja kykyjä mahdan edes omata…

Kirjoittaessani tajusin, että porttini on pysynyt kiinni tai ainakin ollut vain raollaan varmaan siksi, että teininä tuli testattua spiritismin toimivuutta. Tänä päivänä en enää mistään hinnasta sitä tekisi, niin mystisiä juttuja ja pelottaviakin hetkiä tuli nimittäin koettua. Silloin olen varmaan portin sulkenut ja visusti. Mutta tiedänpä nyt, että kyllä se oikeasti toimii. Uskoa asiaan sekin tietysti vaati, kuten muutkin tiettyjä rajoja ylittävät jutut, esimerkiksi ennustaminen.

Jokunen sana tuosta pahuuden pelistä pitää silti kirjoittaa, vaikka vilunväreitä niiden tapahtumien muisteleminen aiheuttaakin. Oliskohan meitä ollut yhteensä viitisen henkilöä – alle kymmenen ainakin – jotka kaikkineen osallistuivat. Milloin milläkin porukalla. Vain yksi näistä taisi olla sellainen, joka sai lasin liikkumaan ilman minuakin. Eli uskoi tarpeeksi.

Muita varten piti aina kysyä sellaisia kysymyksiä, joihin minä en varmasti olisi osannut vastata. Siten heidänkin epäluulonsa toimivuutta kohtaan karisi, mutta pelko taisi lisääntyä 😳 Kerran tai kaksi lasi ei suostunut liikkumaan senttiäkään. Aina silloin oli joku edelleen epäilevä eemeli joukossa…

Kuolemasta ei saanut kysyä. Samaan aiheeseen emme halua vastata ennustuksissakaan. Aina silloin tällöin ohjetta uhmaten joku mennä täräytti kuitenkin jotain sen suuntaista. Ellei muuta, niin ainakin sen, miksi sitä ei saa kysyä. Kiellettyä piti olla myös se, että pyytää pirua jollain tavalla näyttämään olemassaolonsa. Ja eräällä tällaisella kerralla seitsenhaaraisen kynttelikön tuikut alkoivat yhtäkkiä lepattaa voimakkaasti ja sammuivat kaikki kerralla.

Pelistä piti myös poistua vasta ja vain, kun lupa poistumiseen oli saatu. Muutaman kerran luvan saanti teki tiukkaa ja eräällä kerralla meinasi iskeä jo paniikki. Lasi liikkui jo oikeastaan itsekseen hurjaa vauhtia lattialla, eikä lupaa lopettamiseen tullut lainkaan, kieltoja vain. Kunnes lopulta, onneksi. Tämä taisi olla minulle se vihonviimeinen kerta, en uskaltanut enää ottaa riskiä.

Seuraavalla kerralla lupaan kirjoittaa mukavammalta aiheesta 😊

Stella (256)

Posted on

Kuka pelkää kummituksia?

Vaikka uskonkin yliluonnollisiin ilmiöihin – tai ehkä juuri sen vuoksi – tavallaan myös vähän pelkään niitä. En tiedä, mille tasolle omat kykyni ja herkkyystasoni edes riittäisivät, jos avaisin itseni apposen auki ja valmiiksi ottamaan vastaan kaiken.

Tai no, on minulla kokemuksia siitä. Aika pelottavakin. Mutta hyvin olen asian päässäni näemmä piilottanut, sillä se tuli palautui mieleeni vasta nyt tätä kirjoittaessani! En kuitenkaan kerro siitä nyt enempää, seuraavaksi sitten. Nyt pysyttelen siinä aiheessa, mistä alunperin pitikin kirjoittaa. Mutta kyllä. Kunhan olet lukenut molemmat postaukset, voi niistä löytyä ainakin osittainen vastaus tähän tämänpäiväiseenkin aiheeseen…

Tänään päätin nimittäin kirjoittaa ”mörköpelostani” ja samalla jonkinlaisesta pelostani tiettyjä yliluonnollisia asioita kohtaan. Meillä on makuuhuoneessa TV, jota katson usein jonkun aikaa ennen nukahtamistani. Antenniteknisistä syistä Frii on yleensä varma kanava eli se, mikä varmuudella näkyy hyvin 😊

No, sieltä tulee ainakin iltaisin yleensä vain poliisisarjoja ja murhia, mutta nyt muutamana iltana ja ”uni ei tule” -yönä vuorossa on ollut tositapahtumiin perustuva sarja yliluonnollisista ilmiöistä. Useimmiten TV:tä katsoessani nukahdan viimeistään toisella mainoskatkolla, mutta nämä sarjat olen jämähtänyt katsomaan loppuun asti 😳

Mielikuvitukseni ja samaistumiskykyni on niin vahva, että olen monta kertaa kuvitellut itseni samaan tilanteeseen näiden yliluonnollisia tapauksia kokeneiden kanssa. Ja oikeasti, pelkäisin varmaan niin, etten uskaltaisi edes liikkua, ehkä jopa asua siinä asunnossa ennen kuin asiat selviävät ja niihin saadaan vastaus.

Eläydyn näihin sarjoihin niin vahvasti, että hyvä kun vessaan uskallan sängystä hiipiä ja silläkin matkalla kurkin ikkunoista ulos 😆 Asumme maantasalla ja mieheni naureskelee, etten voisi asua tässä yksin, ainakaan ilman kunnon vahtikoiraa. No, vähemmän tosissaan naureskelee nykyään, sillä hän on meistä se, kenellä on viimeisin kunnon kokemus muista kuin maanpäällisistä asioista….

Ex-mieheni, nyt jo poisnukkunut, kuului todella herkkien ihmisten joukkoon. Hän sai näkyjä ja viestejä unessa ja muistan monta yötä, jolloin hän peloissaan minut herätti. Kerran hän sanoi, että nyt on pakko sulkea portti, hän ei jaksa, eikä halua näitä viestejä enää. Jonkin aikaa viestit yrittivät läpi, mutta loppuivat melko pian. Seuraavan päivitykseni luettuasi olemme ehkä kaikki sitä mieltä, että minullakin taitaa olla portti nykyään tarkoituksella kiinni…

Stella (256)

Posted on

Jouluhöperön huolia

Vaikka kroppani ja pääni ei niin rakastakaan pimeää aikaa, joulua ja sen valmisteluja rakastan. Ainakin nykyään, kun olen oppinut jaksottamaan sen pidemmälle ajalle ja oppinut olemaan stressaamatta siitä.

Olinkin itsestäni jo hieman huolissani, missä jouluhöperyyteni viipyy, kun en niitä valoja ole saanut viriteltyä jne. Asia kerrallaan, hyvällä mallillahan kaikki on 👍 Pieniä lahjoja olen hankkinut jo heinäkuusta asti ja iso osa on tilattuna eräältä käsitöiden pienyrittäjältä. Teenhän minä käsitöitä itsekin, mutta ompelu ei ole koskaan ollut sitä ominta minua. Iskinkin tuossa useamman kärpäsen: saan helposti, edullisesti ja osittain jo eläkkeellä olevaa pienyrittäjää tukien monta pakettia hankittua 😊

Mihinkään isoihin hankintoihin minun budjettini ei riitä, mutta haluaisin ”lahjoa” aina kaikki ympärilläni olevat ihmiset! Sama juttu sen toivelistalla olevan jättipotin kanssa – siitä saisi osansa tosi moni!

Joulukorteissa päästän itseni tosi helpolla tänä vuonna. Vain pari olen enää viime vuosina lähettänyt, mutta kyllä niitä aika nippu on käteen annettavaksi joka vuosi kertynyt. Helpolla, mutta kuitenkin niin, että jonkinlainen oma kädenjälki näkyy. Valmistarrat ovat tänä vuonna pop 👍

Itse joululta odotan hyvää ruokaa, lepoa ja aikaa tehdä mitä huvittaa – tai olla tekemättä yhtään mitään. Ajattelin ostaa itselleni lahjaksi yhtä silmiini osunutta ihanaa lankaa ja vääntää siitä joulunpyhinä villatakin tai -puseron.

Siivouksen osalta toivon, että inspiraatio siihen on vahvasti esillä viiden viikon päästä tähän aikaan. Kyllä, silloin ollaan jo jouluviikkoa edeltävässä sunnuntaissa 😳

Stressitöntä joulunodotusta toivottelee Stella (256) – kyllä se sieltä tulee – joka vuosi – stressaa tai ei – ja on nopeasti ohikin 😊

Posted on

Voihan sade!

Näillä main on viime päivät tuskailtu jatkuvan vesisateen ja samalla jatkuvan pimeyden keskellä. Vettä on tullut jatkuvalla syötöllä sen verran rankasti, että vain sitkeimmät sissit ovat viitsineet ulkoilla. Meille laiskemmille, koirattomille ja muuten hyviä tekosyitä keksiville sää on ollut erittäin hyvä syy mutristella huuliaan sohvalla viltin alla tai nukkua ylimonet päiväunet.

Päiväunista nauttivien joukkoon en ole nyt itse päässyt (työt ovat haitanneet sitä), mutta nyt jos koskaan tuntuu siltä, että voisi vetää peiton korville ja herätä joskus helmikuun tienoilla! Kyllä edes pieni lumipeite tekisi terää, saisi vähän valoa elämään 😊

Edelleenkään en ole saanut viriteltyä yhden yhtä kausivaloa. Eteisen seinällä olevassa vanhassa ikkunanpokassa valot ovat roikkuneet läpi vuoden. Niihin sentään sain vaihdettua paristot 😆

Jospa viikonloppuna saisi jotain aikaiseksi. Ellei siis sada. Parit pihaa, itseä ja naapureitakin ihastuttavat ja vihastuttavat valot ulos – ja ehkä jokunen sisällekin 😊

Pari tonttua tarttui mukaani viime viikonlopun ostosreissulla. Ne jäivät suoraan kassista lipaston päälle, eivätkä liikahtaneet siitä viikossa minnekään. Tuskin niitä ennen joulua kannattaa enää edes siirtää – paitsi ehkä sinne, minne ne alunperin suunnittelin….

Joulusisustus siis alkakoon…..sekin (joulu siis) on muuten 6 viikon päästä jo melkein ohi 😳

Stella (256)

Posted on

Kompromissia ja kultaista keskitietä hakemassa

No niin. Nyt on mielenkiintoinen ongelma. Ongelma nimeltä ”Miten yhdistän hiljaisuuden kaipuun ja puheripulin”.

Aktiivisemmat blogin lukijat ovat varmaan perillä siitä, että töissä tulen, menen ja viuhotan aika vauhdilla kaiket päivät ja olen melkoisen poikki työpäivien jälkeen, enkä halua oikeastaan mitään niin paljon kuin rauhoittua ja vaan olla. Yleensä hiljaa.

Mieheni on päivät kotona – jutellen yleensä ainoastaan kissojen kanssa. Kyllä, sitä hän tekee, mutta ymmärrettävistä syistä siitä ei kunnon keskustelua saa aikaiseksi.

Ymmärrän siis varsin hyvin, että hänellä on tarve jutella asioista aamulla ja illalla minulle – sille ainoalle ihmiselle, joka päivittäin on varmuudella saman katon alla ja puhe-etäisyydellä. Mutta totta puhuen aika usein puhuminen muistuttaa enemmän höpöttämistä kuin keskustelua tai keskustelun tarvetta. Jonkinlaista pakottavaa tarvetta vaan olla äänessä, saada ääntä taloon. Näin sen välillä koen.

Arvaatte varmaan, että toisinaan ollaan pienessä ristitulessa. Aamuisin en todellakaan aina jaksaisi (onneksi hänkään ei joka aamu), en etenkään yrittäessäni keskittyä päivän lehteen. Ja illalla. Voitte kuvitella….hip hei….

Oikeisiin asioihin tottakai yritän jaksaa keskittyä, mutta en kyllä siihen höpöttämiseen. Olen soimannut itseäni niin monet kerrat siitä, että olen kylmä ja tunteeton, mutta välillä on vaan ihan pakko sulkea korvat. Kun ei vaan jaksa ☹️ Mikä avuksi? Hyviä ideoita otetaan vastaan….

Stella (256)

Posted on

Pian 30 vuotta yhteistä matkaa

Vanhemmilleni tulee ensi vuonna täyteen 50 vuotta avioliitossa. Minä en siihen koskaan pääse, koska en tähän päivään mennessä ole naimisiin ”ehtinyt”. Vaikka heti toimisin, tuskin siihen kolmeenkymmeneen vuoteenkaan, mikä minulle ja pitkäaikaisimmalle ystävälleni tulee pian täyteen.

Tämä ystävä vieraili luonani viikonloppuna. Me entiset bilehileet emme enää nykyään jaksa, emmekä viitsi liikahtaa sohvalta saunaa pidemmälle 😊 Ikä on ilmeisesti tehnyt tehtävänsä ja ihan hyvä niin.

Olimme aikoinamme kuin paita ja perse. Koulun lisäksi myös vapaa-ajalla olimme koko ajan yhdessä menossa ja vähän väliä soittelemassa kuulumisia. Niin kuin hetken näkemättömyys olisi tuonut jo jotain uutta 😆 Jossain vaiheessa tuo liian tiivis yhdessäolo alkoi tosiasiassa jo rasittaa, etenkin minua, ja kaipasin etäisyyttä.

Suoraan sanoen siinä oli yksi syy siihen, että hakeuduin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Se ei ollut ainoa syy, mutta hyvä syy saada hieman välimatkaa. Se oli oikea ja onnistunut ratkaisu. Tuskin muutoin olisimme enää tänä päivänä tekemisissä. Emme ainakaan näin läheisinä ystävinä. Emme näe kuin joitain kertoja vuodessa – muutaman viikonlopun hän viettää meillä ja lisäksi treffaamme pikaisesti kerran tai pari. Tottakai myös soittelemme, mutta sitäkin teemme hillitymmin ja hallituskin kuin joskus muinoin…..

Muistatko hologrammikortit? Pienet tulitikkuaskin kokoiset tai isommat, postikortin kokoiset? Nykyiseltä nimeltään varmaan 3D-tai kolmiulotteinen kortti on oikeampi nimitys. Tämä kuvan nallekortti on A4-kokoinen sellainen. Sen sain tänä viikonloppuna tältä ystävältäni. Ihana, eikö olekin ❤️ Se on nyt kunniapaikalla pakastimen ovessa. Siitä näen sen monen monta kertaa päivässä.

Stella (256)

Posted on

Hetken hengähdys antoi lisävoimia

En sanoisi, että olen mitenkään hurahtanut joogaan (ainakaan vielä), mutta kyllä tänä syksynä jo niin monta kertaa olen todennut, että ah, mikä ihana hetken hengähdyshetki! Näin kävi tälläkin viikolla. Töissä on vedetty sellaista rallia, että huomasin pääni käyvän jo melkoisilla ylikierroksilla. Olemattomat ja huonot yöunet eivät todellakaan lisänneet jaksamista. Olin jo viikon puolivälissä aivan katki!

Keskiviikkona, joogapäivänä mietin jälleen, jaksanko lähteä edes sinne. Jos matkaan menisi enemmän kuin nykyiset 5 minuuttia, olisin varmaan jättänyt väliin, joten etäisyydestä ei saanut edes tekosyytä. Onneksi.

En varmastikaan ollut notkeimmillani, enkä parhaimmillani muutenkaan sisäistämään kaikkea, mutta tein liikkeet parhaani mukaan siten, millä tavalla siinä hetkessä kykenin. Onneksi siellä se riittää 😊 Huomasin, miten mieli ja keho rauhoittui. Päässäni ei surrannut enää samaan tahtiin ja kaikkein kamalin kireys kropasta kaikkosi.

Ja kyllä, jonkinlaisessa euforisessa tilassa lähdin joogasta kotiin ja sauna kruunasi sen illan. Työviikko jatkui samanlaisena rumbana loppuun asti, mutta jaksoin sen paremmin, miltä keskiviikkona vielä päivällä vaikutti. Jälleen kerran siis monia asioita kyseenalaistavan ihmisen suositus tälle harrastukselle 👍 Siitä saa varmasti jokainen jotain.

Stella (256)