Anopin kuolemasta tulee näinä päivinä kaksi vuotta. Kovin montaa vuotta en valitettavasti ehtinyt häntä tuntea, mutta silti meistä tuli jo erittäin läheisiä. Hänen poismenonsa oli valtava menetys, mutta uskotteko, emme ole kertaakaan jossitellet, kuten monesti käy. Ei ole tarvinnut. Teimme kaiken sen jo hänen elinaikanaan, mikä pitikin ja mihin pystyimme. Vierailimme hänen luonaan usein. Paljon seuranpitoa, mutta kävimme paljon myös konkreettisesti auttamassa, etenkin viimeisten parin vuoden aikana.
Minun vanhempieni luona vierailimme tuolloin paljon harvemmin jo välimatkankin vuoksi, mutta he eivät niin paljon apua silloin tarvinneetkaan ja sosiaalinen puoli hoitui puhelimessa. Se oli silloin…nyt on toisin. Käynnit ovat moninkertaistuneet entiseen verrattuna, sillä nykyään apuamme tarvitaan aivan eri lailla.
Näihin molempiin esimerkkeihin liittyen olen kiitollinen ja iloinen, että apumme on otettu vastaan ja sitä on suoraan osattu pyytääkin. Vielä hienompaa on se, että olemme pystyneet auttamaan.
Mutta vasta jokin aika sitten huomasin sen, miten uskomattoman hienosti nämä auttamistilanteet eivät osuneet samaan ajankohtaan, vaan peräkkäin. Miten olisimme sen jaksaneet? Mutta juuri näinhän tämän tietysti pitikin mennä, sillä asioilla on todella tapana järjestyä oikealla, niille tarkoitetulla tavalla….
Stella (256)