Category: Onni

Vanhemmilleni tulee ensi vuonna täyteen 50 vuotta avioliitossa. Minä en siihen koskaan pääse, koska en tähän päivään mennessä ole naimisiin ”ehtinyt”. Vaikka heti toimisin, tuskin siihen kolmeenkymmeneen vuoteenkaan, mikä minulle ja pitkäaikaisimmalle ystävälleni tulee pian täyteen.

Tämä ystävä vieraili luonani viikonloppuna. Me entiset bilehileet emme enää nykyään jaksa, emmekä viitsi liikahtaa sohvalta saunaa pidemmälle 😊 Ikä on ilmeisesti tehnyt tehtävänsä ja ihan hyvä niin.

Olimme aikoinamme kuin paita ja perse. Koulun lisäksi myös vapaa-ajalla olimme koko ajan yhdessä menossa ja vähän väliä soittelemassa kuulumisia. Niin kuin hetken näkemättömyys olisi tuonut jo jotain uutta 😆 Jossain vaiheessa tuo liian tiivis yhdessäolo alkoi tosiasiassa jo rasittaa, etenkin minua, ja kaipasin etäisyyttä.

Suoraan sanoen siinä oli yksi syy siihen, että hakeuduin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Se ei ollut ainoa syy, mutta hyvä syy saada hieman välimatkaa. Se oli oikea ja onnistunut ratkaisu. Tuskin muutoin olisimme enää tänä päivänä tekemisissä. Emme ainakaan näin läheisinä ystävinä. Emme näe kuin joitain kertoja vuodessa – muutaman viikonlopun hän viettää meillä ja lisäksi treffaamme pikaisesti kerran tai pari. Tottakai myös soittelemme, mutta sitäkin teemme hillitymmin ja hallituskin kuin joskus muinoin…..

Muistatko hologrammikortit? Pienet tulitikkuaskin kokoiset tai isommat, postikortin kokoiset? Nykyiseltä nimeltään varmaan 3D-tai kolmiulotteinen kortti on oikeampi nimitys. Tämä kuvan nallekortti on A4-kokoinen sellainen. Sen sain tänä viikonloppuna tältä ystävältäni. Ihana, eikö olekin ❤️ Se on nyt kunniapaikalla pakastimen ovessa. Siitä näen sen monen monta kertaa päivässä.

Stella (256)

Kauan siinä meni, mutta vihdoin saimme vanhan työjengin koolle. Toisen mielestä tähän meni viisi vuotta, toisen mielestä kaksi – joka tapauksessa kauan! Onneksi on Facebook ja puhelin, joten emme täysin tietämättömiä toistemme kuulumisista ole olleet. Edellisestä livetapaamisesta ehti tosiaan vierähtää aikaa jo melkoinen tovi!

Meistä kaksi, jo 90-luvulla tutustunutta, on edelleen saman työnantajan palveluksessa, minä ja kaikkien aikojen pitkäaikaisin työkaverini, mutta uskokaa tai älkää, emme näe tai juttele nykyään juuri koskaan, vaikka olemme jopa samassa talossa töissä! Aika hullua ja hurjaa tämä nykymeno. Muut kaksi joutuivat jättämään työpaikan aikanaan, toinen määräaikaisuuksien ja sijaisuuksien päätyttyä, toinen yt-rumban jälkeen.

Monien tiet olisivat voineet katketa tuollaiseen, katkeruuteen ja kateuteen, miksi osa saa jäädä, osa ei. Onneksi meidän porukassa järki on voittanut, sillä joku muuhan nekin asiat päätti, ei kukaan meistä….

Tämän porukan varmaan hitsasi kiinni viimeistään se aika jo vuosia sitten, jolloin yhteinen pomomme vaihtoi työpaikkaa, eikä sijaiseksi valittu ollut kuin muodollinen esimies. Hän oli uusi talossa, eikä voinutkaan ottaa työmyyräpomomme paikkaa – ei ollut osaamista. Mehän ne hommat hoidimme yhdessä, todellisena tiiminä. Vaikka kaikilla oli omat vastuualueensa, työkaverin töiden kiirehetkellä kaikki puursivat niitä hommia, omat, vähemmän kiireiset sillä hetkellä sivuun laittaen. Se oli tiimityötä sanan todellisessa merkityksessä!

Minkään muun työporukan kanssa en myöskään koskaan ole nauranut niin paljon kuin tämän! Ilmeisimmin huumori osuu yksiin, koska naurunaiheuttajat ovat välillä olleet melko typeriäkin 😊 Usein väsymyskin teetti sitä, että kaikki nauratti, mutta tärkeää oli se, että kaikkia nauratti yhtä paljon.

Ihania muistoja ja kaikenlaisia kommelluksia olisi tämän porukan kanssa vaikka pieneksi kirjaksi asti. Ihanaa, että tällainen hyvä ei ole pelkästään muistoissa, vaan nykyisyyttä ja myös tulevaisuutta – seuraavien illanistujaisten ajankohtaa nimittäin mietittiin jo 😊

Stella (256)