Ei päästykään joulusta ihan vielä ohi – joulupukki nimittäin toi minulle Sarah Fordin pikkukirjasen Ole laama ja löydä sisäinen rauha.
Välillä olo on kuin laamalla, mutta tunnustan, että kovin positiivisia fiiliksiä en tuolloin ole tuntenut. Lähinnä laiskaa lamaannusta ja muuta vastaavaa.
Olen ollut väärässä. Pahasti. Tai ainakin yhdistänyt olotilani aivan väärään eläimeen! Ford nimittäin aloittaa kirjasensa näin: Ole sinäkin Laama, lempeä ja hyväntahtoinen tyyneyden lähettiläs! Laama on ystävällinen, avulias, rento ja rauhaa rakastava. Laamaa eivät pienet vastoinkäymiset lannista, sillä se rakastaa elämää karvoineen kaikkineen.
Jonkinlainen ADHD-piirteitä omaava henkilö varmasti aukoisi kirjaa sieltä sun täältä, lukematta takakantta tai aloittamatta ainakaan alusta. Toimin puolittain näin: luin takakannen ja innostuin, sen jälkeen tein random-hyppyjä eri aukeamille ? Tästä kirjasta tulette kuulemaan vielä – eli lukemaan otteita blogissani!
Ensimmäinen oppi on: Hengitä nyt syvään ja ryhdy oman elämäsi laamaksi ?
Nyt se alkaa olla jo tosi lähellä! Nimittäin joulu, josta minäkin olen enemmän ja vähemmän hössöttänyt jo pitkin syksyä. Musta joulu tässä osassa maata tällä kertaa. Edes pikkiriikkinen valkoista olisi tehnyt terää, mutta näin näemmä tällä kertaa…
Auto kurvasi pihaan tänään iltapäivällä ja seisoo siinä ainakin kaksi vuorokautta, ehkä jopa kolme. Näin päätin ? Ja jos astun ovesta edes ulos, niin sallittakoon se vain, jos päätämme lähteä happihypylle eli kinkunsulatuskävelylle ? Eli nyt haluan valloittaa sohvan ja vaan nauttia! Pientä hääräilyä tuossa keittiön puolella vielä on, mutta jouluateriaan on vielä aikaa yllin kyllin, joten ei hätää, eikä paniikkia. Muutama ei-jouluun-liittyvä hommakin on rästissä, mutta nekin saavat odottaa ihan rauhassa – ovathan ne myöhässä jo nyt ?
Ajatuksissani ovat nyt eritoten ne läheiset ystäväni, joiden joulua varjostaa suru ja murhe. Ikävä kyllä heitä on tänä vuonna aivan liian monta ? Niin heille kuin myös Sinulle rauhallista, rakkaudentäyteistä ja rentouttavaa joulua!
”Keskelle talven pimeän tunsin sen hiljaa hiipivän, sytytti lyhdyt ja Joulun valot, valaisi pellot, polut ja talot”
Sain tänäkin vuonna lahjaksi erään eläinsuojeluyhdistyksen tuottaman tukikalenterin. En varmaankaan siksi, että tässä kalenterissa Stella-niminen kissa oli saanut oman sivunsa, vaan todennäköisemmin siksi, että olen kissa- ja muutenkin eläinihminen.
Kalenterin myynnistä saaduilla tuotoilla tuetaan paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen toimintaa ja joka kuukauden kissatarinassa kerrotaan yhden tai useamman kissan vaiheista. Ne ovat surullisia tarinoita, mutta onneksi niissä on onnellinen loppu ❤️ Toivottavasti näette lukea Stellan tarinan tuosta kuvasta.
Hieman (enkä niin kovin vähänkään) huolissani olen seuraillut myös Facebookista hylättyjen kissojen määrän lisääntymistä. Mistäkö se kertoo? Minun mielestäni se kertoo ihmisten lisääntyneestä pahoinvoinnista, mutta myös muuttuneista asenteista tässä yhteiskunnassa. Valitettavasti.
Edelleen on onneksi paljon ihmisiä, joille eläin on perheenjäsen, jonka hankkimista todella harkitaan ja jotka kohtelevat eläimiä hyvin ja vastuullisesti. Mutta ikäväkseni olen todennut, että kertakäyttökulttuurin lisääntyminen näkyy myös eläinten kohtelussa. Eläin otetaan tuosta vaan, se on hetken kiva, mutta kun vastuu alkaa painaa tai eläin ehkä turhautumistaan tekee jotain pahojaan tai viekin oletettua enemmän aikaa, se ei olekaan enää niin kivaa….
…sitä ei viedäkään romuttamolle tuosta vaan tai vaihdeta ns. lennossa, kuten autolle voi tehdä. Tai valitettavasti näin kyllä tehdään. Hylättyjen eläinten määrä lisääntyy koko ajan ?
Mitä asialle voi tehdä? En tiedä, mutta kasvattajan/myyjän ainakin varmaan pitäisi olla roolissaan tiukempi, mutta selkeämmin antaa myös mahdollisuus perua päätös – vaikka vähän myöhemminkin…Ihmisten pahoinvoinnin vähentämiseen minulla ei kyllä oikein ole mitään lääkettä…
Näissä mietteissä pimeän ja sateisen viikon jatkoa!
Kirjoitin eilen ”kummituspelostani” ja jonkinlaisessa arkuudesta yliluonnollisia asioita kohtaan. Ja siitä portista, jolla kohtaamisia ainakin jotkut pystyvät säätelemään. Epäilin omaa herkkyystasoani ja sitä, kuinka vahvoja kykyjä mahdan edes omata…
Kirjoittaessani tajusin, että porttini on pysynyt kiinni tai ainakin ollut vain raollaan varmaan siksi, että teininä tuli testattua spiritismin toimivuutta. Tänä päivänä en enää mistään hinnasta sitä tekisi, niin mystisiä juttuja ja pelottaviakin hetkiä tuli nimittäin koettua. Silloin olen varmaan portin sulkenut ja visusti. Mutta tiedänpä nyt, että kyllä se oikeasti toimii. Uskoa asiaan sekin tietysti vaati, kuten muutkin tiettyjä rajoja ylittävät jutut, esimerkiksi ennustaminen.
Jokunen sana tuosta pahuuden pelistä pitää silti kirjoittaa, vaikka vilunväreitä niiden tapahtumien muisteleminen aiheuttaakin. Oliskohan meitä ollut yhteensä viitisen henkilöä – alle kymmenen ainakin – jotka kaikkineen osallistuivat. Milloin milläkin porukalla. Vain yksi näistä taisi olla sellainen, joka sai lasin liikkumaan ilman minuakin. Eli uskoi tarpeeksi.
Muita varten piti aina kysyä sellaisia kysymyksiä, joihin minä en varmasti olisi osannut vastata. Siten heidänkin epäluulonsa toimivuutta kohtaan karisi, mutta pelko taisi lisääntyä ? Kerran tai kaksi lasi ei suostunut liikkumaan senttiäkään. Aina silloin oli joku edelleen epäilevä eemeli joukossa…
Kuolemasta ei saanut kysyä. Samaan aiheeseen emme halua vastata ennustuksissakaan. Aina silloin tällöin ohjetta uhmaten joku mennä täräytti kuitenkin jotain sen suuntaista. Ellei muuta, niin ainakin sen, miksi sitä ei saa kysyä. Kiellettyä piti olla myös se, että pyytää pirua jollain tavalla näyttämään olemassaolonsa. Ja eräällä tällaisella kerralla seitsenhaaraisen kynttelikön tuikut alkoivat yhtäkkiä lepattaa voimakkaasti ja sammuivat kaikki kerralla.
Pelistä piti myös poistua vasta ja vain, kun lupa poistumiseen oli saatu. Muutaman kerran luvan saanti teki tiukkaa ja eräällä kerralla meinasi iskeä jo paniikki. Lasi liikkui jo oikeastaan itsekseen hurjaa vauhtia lattialla, eikä lupaa lopettamiseen tullut lainkaan, kieltoja vain. Kunnes lopulta, onneksi. Tämä taisi olla minulle se vihonviimeinen kerta, en uskaltanut enää ottaa riskiä.
Seuraavalla kerralla lupaan kirjoittaa mukavammalta aiheesta ?
Vaikka uskonkin yliluonnollisiin ilmiöihin – tai ehkä juuri sen vuoksi – tavallaan myös vähän pelkään niitä. En tiedä, mille tasolle omat kykyni ja herkkyystasoni edes riittäisivät, jos avaisin itseni apposen auki ja valmiiksi ottamaan vastaan kaiken.
Tai no, on minulla kokemuksia siitä. Aika pelottavakin. Mutta hyvin olen asian päässäni näemmä piilottanut, sillä se tuli palautui mieleeni vasta nyt tätä kirjoittaessani! En kuitenkaan kerro siitä nyt enempää, seuraavaksi sitten. Nyt pysyttelen siinä aiheessa, mistä alunperin pitikin kirjoittaa. Mutta kyllä. Kunhan olet lukenut molemmat postaukset, voi niistä löytyä ainakin osittainen vastaus tähän tämänpäiväiseenkin aiheeseen…
Tänään päätin nimittäin kirjoittaa ”mörköpelostani” ja samalla jonkinlaisesta pelostani tiettyjä yliluonnollisia asioita kohtaan. Meillä on makuuhuoneessa TV, jota katson usein jonkun aikaa ennen nukahtamistani. Antenniteknisistä syistä Frii on yleensä varma kanava eli se, mikä varmuudella näkyy hyvin ?
No, sieltä tulee ainakin iltaisin yleensä vain poliisisarjoja ja murhia, mutta nyt muutamana iltana ja ”uni ei tule” -yönä vuorossa on ollut tositapahtumiin perustuva sarja yliluonnollisista ilmiöistä. Useimmiten TV:tä katsoessani nukahdan viimeistään toisella mainoskatkolla, mutta nämä sarjat olen jämähtänyt katsomaan loppuun asti ?
Mielikuvitukseni ja samaistumiskykyni on niin vahva, että olen monta kertaa kuvitellut itseni samaan tilanteeseen näiden yliluonnollisia tapauksia kokeneiden kanssa. Ja oikeasti, pelkäisin varmaan niin, etten uskaltaisi edes liikkua, ehkä jopa asua siinä asunnossa ennen kuin asiat selviävät ja niihin saadaan vastaus.
Eläydyn näihin sarjoihin niin vahvasti, että hyvä kun vessaan uskallan sängystä hiipiä ja silläkin matkalla kurkin ikkunoista ulos ? Asumme maantasalla ja mieheni naureskelee, etten voisi asua tässä yksin, ainakaan ilman kunnon vahtikoiraa. No, vähemmän tosissaan naureskelee nykyään, sillä hän on meistä se, kenellä on viimeisin kunnon kokemus muista kuin maanpäällisistä asioista….
Ex-mieheni, nyt jo poisnukkunut, kuului todella herkkien ihmisten joukkoon. Hän sai näkyjä ja viestejä unessa ja muistan monta yötä, jolloin hän peloissaan minut herätti. Kerran hän sanoi, että nyt on pakko sulkea portti, hän ei jaksa, eikä halua näitä viestejä enää. Jonkin aikaa viestit yrittivät läpi, mutta loppuivat melko pian. Seuraavan päivitykseni luettuasi olemme ehkä kaikki sitä mieltä, että minullakin taitaa olla portti nykyään tarkoituksella kiinni…
Näillä main on viime päivät tuskailtu jatkuvan vesisateen ja samalla jatkuvan pimeyden keskellä. Vettä on tullut jatkuvalla syötöllä sen verran rankasti, että vain sitkeimmät sissit ovat viitsineet ulkoilla. Meille laiskemmille, koirattomille ja muuten hyviä tekosyitä keksiville sää on ollut erittäin hyvä syy mutristella huuliaan sohvalla viltin alla tai nukkua ylimonet päiväunet.
Päiväunista nauttivien joukkoon en ole nyt itse päässyt (työt ovat haitanneet sitä), mutta nyt jos koskaan tuntuu siltä, että voisi vetää peiton korville ja herätä joskus helmikuun tienoilla! Kyllä edes pieni lumipeite tekisi terää, saisi vähän valoa elämään ?
Edelleenkään en ole saanut viriteltyä yhden yhtä kausivaloa. Eteisen seinällä olevassa vanhassa ikkunanpokassa valot ovat roikkuneet läpi vuoden. Niihin sentään sain vaihdettua paristot ?
Jospa viikonloppuna saisi jotain aikaiseksi. Ellei siis sada. Parit pihaa, itseä ja naapureitakin ihastuttavat ja vihastuttavat valot ulos – ja ehkä jokunen sisällekin ?
Pari tonttua tarttui mukaani viime viikonlopun ostosreissulla. Ne jäivät suoraan kassista lipaston päälle, eivätkä liikahtaneet siitä viikossa minnekään. Tuskin niitä ennen joulua kannattaa enää edes siirtää – paitsi ehkä sinne, minne ne alunperin suunnittelin….
Joulusisustus siis alkakoon…..sekin (joulu siis) on muuten 6 viikon päästä jo melkein ohi ?
No niin. Nyt on mielenkiintoinen ongelma. Ongelma nimeltä ”Miten yhdistän hiljaisuuden kaipuun ja puheripulin”.
Aktiivisemmat blogin lukijat ovat varmaan perillä siitä, että töissä tulen, menen ja viuhotan aika vauhdilla kaiket päivät ja olen melkoisen poikki työpäivien jälkeen, enkä halua oikeastaan mitään niin paljon kuin rauhoittua ja vaan olla. Yleensä hiljaa.
Mieheni on päivät kotona – jutellen yleensä ainoastaan kissojen kanssa. Kyllä, sitä hän tekee, mutta ymmärrettävistä syistä siitä ei kunnon keskustelua saa aikaiseksi.
Ymmärrän siis varsin hyvin, että hänellä on tarve jutella asioista aamulla ja illalla minulle – sille ainoalle ihmiselle, joka päivittäin on varmuudella saman katon alla ja puhe-etäisyydellä. Mutta totta puhuen aika usein puhuminen muistuttaa enemmän höpöttämistä kuin keskustelua tai keskustelun tarvetta. Jonkinlaista pakottavaa tarvetta vaan olla äänessä, saada ääntä taloon. Näin sen välillä koen.
Arvaatte varmaan, että toisinaan ollaan pienessä ristitulessa. Aamuisin en todellakaan aina jaksaisi (onneksi hänkään ei joka aamu), en etenkään yrittäessäni keskittyä päivän lehteen. Ja illalla. Voitte kuvitella….hip hei….
Oikeisiin asioihin tottakai yritän jaksaa keskittyä, mutta en kyllä siihen höpöttämiseen. Olen soimannut itseäni niin monet kerrat siitä, että olen kylmä ja tunteeton, mutta välillä on vaan ihan pakko sulkea korvat. Kun ei vaan jaksa ☹️ Mikä avuksi? Hyviä ideoita otetaan vastaan….
En sanoisi, että olen mitenkään hurahtanut joogaan (ainakaan vielä), mutta kyllä tänä syksynä jo niin monta kertaa olen todennut, että ah, mikä ihana hetken hengähdyshetki! Näin kävi tälläkin viikolla. Töissä on vedetty sellaista rallia, että huomasin pääni käyvän jo melkoisilla ylikierroksilla. Olemattomat ja huonot yöunet eivät todellakaan lisänneet jaksamista. Olin jo viikon puolivälissä aivan katki!
Keskiviikkona, joogapäivänä mietin jälleen, jaksanko lähteä edes sinne. Jos matkaan menisi enemmän kuin nykyiset 5 minuuttia, olisin varmaan jättänyt väliin, joten etäisyydestä ei saanut edes tekosyytä. Onneksi.
En varmastikaan ollut notkeimmillani, enkä parhaimmillani muutenkaan sisäistämään kaikkea, mutta tein liikkeet parhaani mukaan siten, millä tavalla siinä hetkessä kykenin. Onneksi siellä se riittää ? Huomasin, miten mieli ja keho rauhoittui. Päässäni ei surrannut enää samaan tahtiin ja kaikkein kamalin kireys kropasta kaikkosi.
Ja kyllä, jonkinlaisessa euforisessa tilassa lähdin joogasta kotiin ja sauna kruunasi sen illan. Työviikko jatkui samanlaisena rumbana loppuun asti, mutta jaksoin sen paremmin, miltä keskiviikkona vielä päivällä vaikutti. Jälleen kerran siis monia asioita kyseenalaistavan ihmisen suositus tälle harrastukselle ? Siitä saa varmasti jokainen jotain.
Taitaa joogaopettaja osata myös ajatustenluvun. Tai sitten liikehdinnästäni huomasi, ettei minulla ole tänään ehkä ollut se paras päivä. Tai sitten oli vaan sattumaa, että tämän illan joogan lopuksi hän sanoi: Mieti nyt, mistä kaikista asioista voit olla tänään kiitollinen…
Ja minähän kilttinä tyttönä jäin sitä miettimään ?
Kissat ovat valvottaneet yöpainillaan jo parina yönä. Ne eivät myöskään ole vieläkään siirtäneet kellojaan ja aloittavat aamumesoamisen ja herättelyn tuntia ennen kellonsoittoa. Olin siis jo tänään melko väsynyt ja siksi vähän ärtynyt. Tiedostin tilani ja se ärsytti vielä vähän lisää ? Töissä koneet eivät taaskaan oikein toimineet, eikä työlista lyhentynyt toivotulla tavalla. Sekin ketutti.
Totesin kyllä jo päivällä montakin positiivista asiaa, mutta joogaopettajan sanat saivat miettimään niitä uudelleen…
Pääsin tänään itsekseni shoppailemaan Kodin Terraan ja lelukauppaan. Ihan työajalla ja työasioissa. Naureskelinkin itsekseni, että onpa taas laaja työnkuva, mutta tosi kivaa vaihtelua ?
Hammaslääkäriin varattu paikkauskäynti osoittautui turhaksi. Hammaslääkäri veti edellisen käynnin paikkausmääräyksen takaisin otettuaan hampaasta uuden kuvan. Mitä lie edellisen kuvan kanssa tapahtunut, mutta paikkaustarvetta ei vielä ollutkaan!
Nuorin kissani rakastaa minua aivan yli kaiken – päivin, illoin ja öin – eikä päästäisi lainkaan silmistään ja haluaisi olla aivan koko kotonaoloaikani sylissä! Huomiota haetaan heti, kun kotioven avaan. Välillä vähän ärsyttää, mutta ihanaahan se on ❤️
Joogaan kannatti lähteä, vaikka työpäivän jälkeen mielessä kävikin, jättäisinkö sen tänään väliin….hyvä, etten jättänyt. Ihan jo sen lopun vuoksi. Ehkä en olisi uudelleen kelannut päivääni ja palauttanut mieleeni ainakaan niitä positiivisia asioita ?
Olin eilen taas sienireissulla. Nyt erittäin ennakoimattomalla sellaisella. Kuulin edellisenä iltana, että meille oltaisiin seuraavana aamuna tuomassa pari huonekalua, joita emme itse olisi saaneet haettuakaan. Tiesin, että siinä perheessä tykätään sienistä, joten olihan minun pakko lähteä pikaiselle etsintäkierrokselle, että saisi edes pienen kiitospussin annettua. Vettäkin satoi kotoa lähtiessä melko rankasti, kuinkas muutenkaan.
Lähdin yksinäni liikenteeseen ja yllättävän usein yllätän silloin itseni mutisemasta vähintäänkin puoliääneen. Sitä sadetta tietysti manasin jo matkalla ja toivoin sen rauhoittuvan, etten ihan läpimäräksi kastuisi, vaikka tuntitolkulla nyt ei ollut tarkoitus metsässä ollakaan. Ja kuinkas ollakaan. N. puoli kilometriä ennen määränpäätä päättyi sade ja säilyin kuivana!
Metsässä hieman pettyneenä totesin, etten ollut oppinut viime vuodesta mitään. Sillä alueella suppilovahverot ovat jostain syystä kasvussa todella myöhään. Pääosa oli vielä tosi pientä, yksittäisiä isojen sienten ryppäitä löytyi vahingossa.
Jonkun verran olin sieniä löytänyt, mutta vähän lisää vielä kaipailin ja olin jo matkalla autolle. Totesin ääneen, että ”kolme kunnon rypästä vielä ja sitten olen tyytyväinen”. Varmaan arvaatte, miten kävi….pienin välimatkoin sain kolme kertaa kerätä sienet kunnon ryppäästä! Silloin naurahdin, että saa se neljäskin vielä tulla. Ja sehän tuli ?
Usko tai älä, ”saat sitä, mitä pyydät” pitää yllättävänkin usein paikkansa. Oletko kokeillut? Ellet, suosittelen kokeilemaan. Ja jos olet, mutta pettynyt tulokseen, pyydä seuraavaksi jotain pienempää ja konkreettisempaa.
Tässä vertauksessa pyytäminen ja toivominen on omasta mielestäni sama asia. Niin asiat ovat ainakin minulle toteutuneet. Kirjan lukemisesta on jo kauan, mutta eiköhän tätä samaa Rhonda Byrne kirjoissaan tuonut ihmisten tietoisuuteen, hän käytti käsitettä ääneen puhumisen voima.
Sain siis kuin sainkin tänään annettua sieniä kiitokseksi, ja ihan kivan pussillisen! Nämä elämän pienet ilot ovat niitä, joista pyytäminen ja toivominen kannattaa aloittaa ❤️
