No niin. Nyt on mielenkiintoinen ongelma. Ongelma nimeltä ”Miten yhdistän hiljaisuuden kaipuun ja puheripulin”.
Aktiivisemmat blogin lukijat ovat varmaan perillä siitä, että töissä tulen, menen ja viuhotan aika vauhdilla kaiket päivät ja olen melkoisen poikki työpäivien jälkeen, enkä halua oikeastaan mitään niin paljon kuin rauhoittua ja vaan olla. Yleensä hiljaa.
Mieheni on päivät kotona – jutellen yleensä ainoastaan kissojen kanssa. Kyllä, sitä hän tekee, mutta ymmärrettävistä syistä siitä ei kunnon keskustelua saa aikaiseksi.
Ymmärrän siis varsin hyvin, että hänellä on tarve jutella asioista aamulla ja illalla minulle – sille ainoalle ihmiselle, joka päivittäin on varmuudella saman katon alla ja puhe-etäisyydellä. Mutta totta puhuen aika usein puhuminen muistuttaa enemmän höpöttämistä kuin keskustelua tai keskustelun tarvetta. Jonkinlaista pakottavaa tarvetta vaan olla äänessä, saada ääntä taloon. Näin sen välillä koen.
Arvaatte varmaan, että toisinaan ollaan pienessä ristitulessa. Aamuisin en todellakaan aina jaksaisi (onneksi hänkään ei joka aamu), en etenkään yrittäessäni keskittyä päivän lehteen. Ja illalla. Voitte kuvitella….hip hei….
Oikeisiin asioihin tottakai yritän jaksaa keskittyä, mutta en kyllä siihen höpöttämiseen. Olen soimannut itseäni niin monet kerrat siitä, että olen kylmä ja tunteeton, mutta välillä on vaan ihan pakko sulkea korvat. Kun ei vaan jaksa ☹️ Mikä avuksi? Hyviä ideoita otetaan vastaan….
Stella (256)