Katselin sunnuntaina dokumenttia Challenger-sukkulan tuhosta. Olin nähnyt kyseisen dokumentin joskus aikaisemminkin, mutta silti katsoin sen yhtä häkeltyneenä nyt uudelleen. Olihan se todella järkyttävä tapaus!
Challenger oli yhdysvaltalainen avaruussukkula, joka tuhoutui reilu minuutti laukaisunsa jälkeen tammikuussa 1986. Kuuden astronautin lisäksi mukana oli ensimmäistä kertaa avaruuslentojen historiassa myös siviilihenkilö, opettaja Christa McAuliffe.
Traaginen tapahtuma, joka jäi historiaan ja johon johtaneista syistä toivottavasti otettiin kunnolla opiksi. Itse mietin dokumenttia katsellessani, että en ikipäivänä olisi hakeutunut ehdolle tällaiseen vapaaehtoiseksi – en olisi uskaltanut! Olisihan se upeaa, mutta ainakaan minulla eivät rahkeet riittäisi moiseen. Olenko arkajalka tai pelkuri, vai ihan vaan normaali?
Olen kyllä yllytyshullu ja heittäytyjä, mutta sukkulalentoihin, Mount Everestin valloituksiin tai varjoliitämiseen verrattuna minun heittäytymiseni ovat pikkujuttuja. Mutta samalla myös turvallisia. Suurin vaaratilanne minun kohdallani heittäytymisissä voisi olla henkinen häpeä, joka on ohimenevää ja kestettävissä 😊
Minun valintani ovat siis turvallisempia, mutta isoihin juttuihin uskaltava pääsee kokemaan upeita elämyksiä, joita todella voi kiikkustuolissa muistella. Mutta ei meistä kaikista ole sellaiseen, eikä liene tarkoituskaan – mitä ylihienoa niissä sitten enää olisi…
Näillä mietteillä kohti maaliskuuta ja KEVÄTTÄ! ❤️
Stella (256)
