Muisteltiin miehen kanssa menneitä tässä yhtenä iltana. Hymy hiipi taas huulille, kun päiviteltiin jälleen kerran sitä, kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni. Olen varsinaisesta ensitapaamisestamme jotain täällä kyllä kirjoitellut, mutta en muistaakseni kovin tarkasti.
Tiesimme toisemme kyllä entuudestaan, mutta emme tunteneet. Jopa mieheni, joka vain hammasta kiristellen myöntää uskovansa sattumaan tai kohtaloon on sitä mieltä, että sen illan tapaaminen ja siihen johtaneet käänteet oli tarkoitettu tapahtuvaksi. Omalla ironisella tavallamme nykyään kyllä välillä vitsailemme, että oliko sen pakko tapahtua 😊
Meidän juttumme on kerrostalolähiön nykyaikainen Romeo ja Julia -kohtaaminen. Olin ollut ystäväni kanssa paikallisessa kuppilassa laulamassa karaokea ja juhlistamassa kesäloman alkua. Ystäväni asui melko lähellä, mutta minä vielä lähempänä, joten kutsuin ystäväni luokseni vielä höpöttelemään. Kengänkorot asfaltilla kopsuen kävelimmekin läpi parkkipaikan, kun ylhäältä parvekkeelta kuului ”Mitä tytöt” -huikkaus. ”Mitäs tässä” tai vastaavaa taisimme vastata yhdestä suusta kurkaten samalla ylös. Ja siitä sitten lähdimmekin yömyssylle yläkertaan….
Olisimme kävelleet muutamassa sekunnissa talon ohi, joten sattuma, kohtalo, miksi sitä haluaakaan kutsua, tulee mukaan tässä kohtaa. Mieheni oli juuri ennen parvekkeelle tupakalle tuloaan miettinyt, pitäisikö käydä vessassa ennen sitä. Ei ollut sitten kuitenkaan mennyt, mitä itsekin ihmettelee vielä edelleenkin. Jos olisi, me olisimme ehtineet jo pitkälle, eikä korkojen kopseesta olisi ollut enää tietoakaan….silläkin oli siis joku tarkoituksensa 😊
Näin me tutustuimme, kaksi vasenkätistä oinasta, joilla nimikirjaimetkin ovat samat 😊
Stella (256)