En ole juurikaan tainnut kertoa ratsastusharrastuksestani, jonka aloitin vasta aikuisiällä? Siitä olisi riittänyt tarinaa varmasti useampaan päivitykseen, mutta ehkä itsesuojeluvaisto päätti, että jätän sen aiheen väliin. Kaipuu tallille olisi voinut kasvaa. Nyt on nimittäin miltei puolentoistavuoden mittainen tauko takana.
Kävin tallilla useammankin vuoden säännöllisesti, mutta kuitenkin pystyin siihen vain kerran viikossa. Ehkä niitä iltoja arvosti sitten enemmän, sillä ne olivat todellista terapiaa – niin henkisesti kuin fyysisestikin!
Välillä koin itseni tavallaan sekopääksi. Olen melko pienikokoinen ihminen, ja tunsin itseni aivan lilliputiksi hevosten kanssa pilttuissa, mutta niin myös niitä taluttaessani ja ratsastaessani. Olin myös arkajalka ison eläimen vieressä, ja välillä suorastaan pelotti!
Mutta se euforia, minkä talli-iltoina itseeni imin, voitti pelon kerta toisensa jälkeen. Rohkeimmillani olin hevosen selässä, sen kuulemma huomasi ihan selvästi.
Nyt kun mietin, koin aikamoisen matkan nollapisteestä siihen, että sain jästipäisemmänkin tamman laitettua valmiiksi ja pilttuusta maneesiin. Saati se, että alkuperäinen tavoitteeni oli pysyä käynnissä selässä, ja lopulta huiskin laukkaympyröitä menemään aika hurjassakin vauhdissa. Saan siis olla itsestäni jopa ylpeä 😊
Tämän pitkäksi venyneen tauon ei todellakaan ollut tarkoitus olla lopullinen tauko ja harrastuksen päättyminen. Eiliset uutiset taisivat sitä pitkälti kyllä tarkoittaa, tuli suoraan sanoen suru puseroon. Hevonen, jolla ainoastaan olisin sillä seuraavalla kerralla halunnut ratsastaa, on vaihtanut paikkaa jonnekin tuiki tuntemattomaan. Ei siis lopulliseen viimeiseen paikkaan, mutta sellaiseen, että minulla tuskin on mahdollista enää päästä sitä harjaamaan, halaamaan ja höpsöjä sen korvaan höpisemään.
Moni varmaan ajattelee, että eipä tuo nyt maailman ainut hevonen ole. Tällä hetkellä minusta kyllä tuntuu, että pitkän tauon ja pelkojen kanssa se taisi olla minulle se ainut seuraava. Ainakin nyt tuntuu siltä…
Nyt on suru puserossa. Kaipa se tästä laantuu ja annan ehkä vielä joskus myöhemmin jollekin toiselle hepalle mahdollisuuden ottaa oma paikkansa sydämestäni. Siihen asti laukkaan vaan muistoissa ja unissa, kuten niin monesti talli-illan jälkeisenä yönä tein ❤️
Stella (256)